Ei vain koira ihmistenmaailmassa, vaan myös ihminen koiranmaailmassa

Elettyäni huiskuhännän kanssa reilun vuoden olen ehtinyt kokea jos jonkinmoisia kommervenkkeja ja kaikenkarvaisia sattumuksia koirapuuhieni yhteydessä. Jotkut ovat sattuneet kotosalla, mutta suuri osa matkustellessamme ristiin rastiin pitkin kotomaata. Useat tapauksista herättävät jälkikäteen hilpeyttä, mutta kun miettii tarkemmin, niiden hohto hiipuu. Otetaan esimerkiksi toinen junamatkamme, joka sijoittui vuodelle 2011.

"Jospa niistä saisi yhden tai pari?"

Elettiin kesäloman puoliväliä ja oli tuskastuttavan kuuma.

Istuimme kuonolaiseni kanssa koirapaikalla, eläin makasi sievästi jaloissani, vilkuili minua syrjäsilmällä ja piti tarkasti lukua siitä, montako raksua rapisi taskunpohjallani. Jospa niistä saisi yhden tai pari?

Oikeassahan tuo karvakas oli ja välillä tiputin muutaman naposteltavan sormieni lomasta koiran saataville. Minut palkittiin hännän huiskautuksella ja kiinteämmällä katseella. Matka sujui mukavasti.

Jostain asemalta, jonka nimi ei mielessäni näy pysyneen, ennen Jyväskylää, kyytiin nousi lapsiperhe. Nuori pari, jolla oli kenties vuodenkorvilla oleva taapero. Minulla ei ole mikään lapsiperheitä vastaan ja katselin pikkuista näätiäistä hymyillen lopulta vanhemmille tervehdykseksi. Koiraani moiset tulokkaat eivät näyttäneet kiinnostavan. Se istui edessäni hetken, urahti ja antoi itsensä vaipua uudelleen makuulle. Itse ryhdyin lukemaan mukaani ottamaa kirjaa.

Näin kyllä silmäkulmastani perheenisän nousevan ylös paikaltaan ja sieppaavan jokeltavan lapsen kainaloonsa. Ajattelin, että ovat kenties menossa vessaan, vaippojenvaihtopuuhia tai vastaavaa. Mieleeni ei tietenkään tullut, että tuo isänvaistolla siunattu mies tyrkkäisi pienokaisensa vieraan koiran, oman huiskuhäntäni, eteen ja antaisi lapsen ojentaa kätensä ja tarttua yllätettyä koiraa poskivilloista. 

Mitään ei sattunut. Riski oli silti auttamatta liian suuri. Vastaavassa tilanteessa kiltiksikin luettava koira olisi saattanut napata kiinni lapseen. Tai inisevä, jokeltava pikkuinen olisi voinut herättää eläimessä mielikuvan saaliseläimestä, jolloin lopputulos olisi ollut sama.

Vastikään iltalehdessä oli julkaistu video, jossa käsiteltiin ikävää tapausta missä koira, joka ei omistajan mukaan ollut koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti, tappoi perheen 1-vuotiaan lapsen. Voitte itse katsoa videolta millainen tilanne oli ollut kokonaisuudessaan.

Kuulostaako tutulta?

"Vastaavassa tilanteessa kiltiksikin luettava koira olisi saattanut napata kiinni lapseen."

Tämä oli siis se, mitä olisi voinut käydä. Selvensin asiaa vanhemmille ja he pahoittelivat kovasti. Taisivat ottaa opikseen kerrasta.

Kaupungilla liikkuessani ja matkoja taittaessani olen kohdannut monia muitakin, jotka kuvittelevat voivansa mennä taputtelemaan vierasta koiraa puhumatta omistajalle mitään aikeistaan. Koiran tulee olla hallinnassa ja luotettava, sopeutua ihmisten elinympäristöön ja tapoihin, se on itsestään selvää, mutta monelta tuntuu unohtuvan, että koira on kuitenkin eläin ja reagoi joihinkin tilanteisiin sen mukaan. Yllättävät tapahtumat, koiran silmissä uhkaavasti lähestyvät ihmiset ja monet muut tekijät laukaisevat helposti käytösmalleja, jotka johtavat ikäviin tapauksiin.

Lapsilta on ymmärrettävää, etteivät nämä välttämättä luonnostaan ymmärrä vaadittavaa varovaisuutta eläinten kanssa, mutta vanhempien tulisi terästää jälkikasvulleen paria sääntöä, joita minulle itselleni ainakin toitoteltiin kun olin pieni:

"Älä silitä vierasta koiraa koskaan ilman omistajan lupaa!"

"Älä silitä edes tuttua koiraa jos omistaja ei ole paikalla!"

"Anna koiran lähestyä ensin ja haistella sinua!"

"Älä katso koiraa silmiin!"

Mutta kuinka vanhemmat voisivat opettaa lapsilleen näitä sääntöjä kun eivät elä itsekkään niiden mukaan?

Luin Kaleva-lehden artikkelista, että Suomessa on vuoden 2011 mittauksissa laskettu rekisteriin kuuluvaksi 600 000 koiraa, lisäksi tietenkin rekisteröimättömät yksilöt, joita niin ikään kertyy sievoisesti. Koiraton ihminen ei voi elää kuplassa, jossa välttyisi koiralliselta tilanteelta. Kaupungeissa vilistävät pienet kääpiörodut omistajiensa rinnalla ja satunnaisesti hieman isommatkin karvaturriaiset tekevät tuttavuutta. 

Huimasti lisääntynyt koirien määrä on lisännyt puremistapauksia Suomessa, mikä on aivan loogista. 

Mutta kenen syytä tämä on?

Toki on otettava huomioon sellaiset seikat kuin se, että kyselyjen mukaan pieniä koiria, joiden suosio on muuten kaupungillistumisen myötä kasvanut, koulutetaan isoja koiria vähemmän ja koira on aina omistajansa vastuulla.

Mutta voisiko tilanteeseen vaikuttaa myös kanssaihmisten käytös, joka usein on koirien mielestä epäloogista ja koiranomistajankin silmissä epäkunnioittavaa ja suorastaan töykeää? Hyviin käytöstapoihin ei kuulu heti kättelyssä iholle tuleminen, ei ihmisten, eikä koirien maailmassa. Eikä kenenkään omaisuuteen kajoaminen ilman asianomaisen lupaa. Ja koirahan on omistajansa omaisuutta.

Huolen koirien ja ihmisten yhteiselon onnistumisesta tullessa kovin ajankohtaiseksi olen miettinyt olisiko mitään ideaa sisällyttää esimerkiksi ala-asteen opettajien ympäristötiedon tunneille pientä perehdyttämistä koirien käytösmaailmaan. Juurikin noiden yllä mainitsemieni neljän perussäännön kautta? Myös aikuisten olisi hyvä kertailla näitä asioita. Jos ei lemmikin mielenterveyden kannalta, niin sitten hyvien tapojen.

Huiskuhäntä tuhahtaa vieressäni. Sen täytyy olla samaa mieltä. (:

Hyviin käytöstapoihin ei kuulu heti kättelyssä iholle tuleminen, ei ihmisten, eikä koirien maailmassa.

Kesäkauden avaus ja pelottavia tilanteita

Viimeksi kun kirjoitin blogiin päivityksiä ei minulla ollut juuri muuta sanottavaa kuin se, että ulkona narskui pakkanen, milloin lauha, milloin kova kuin talvisodan aikaan. Nyt lumesta ei ole tietoakaan vaan ilma on lämmintä ja siitepölyn saostamaa. Kesälomakin on alkanut ja minulla on vapaata koulusta.

Lomani ensimmäisen kuukauden vietän isovanhempieni luona töitä tehden ja voitte uskoa, ettei tullut kysymykseenkään, että olisin jättänyt huiskuhännän matkastani. Ehei, se on mukanani auttelemassa siivoushommissa ja tutustumassa kissanhiekkalaatikkoihin tarmolla, jota ette voi edes kuvitella.

Vapaa-aikani vietän pitkälti ulkona koiran kanssa. Tuo susien jälkeläinen on päässyt harjoittelemaan keppien pujottelua ja päivittäiset hyppytreenit jatkuvat. Koiran kunto on kasvamaan päin, mutta omassani ei ole kehumista. Kenties minun pitäisi juosta Huiskuhännän matkassa ylämäkiä ja koettaa koskettaa palloa ennen kuin sen nopeat leuat tavoittavat tuon kumisen lelun. Tai sitten voin katsoa kasvavalla ylpeydellä kuinka tuo rakastamani kuonolainen jaksaa leikinvarjolla treenata, milloin kotitokoa milloin agilitya, vaikka maailman tappiin asti kyllästymättä hiukkaakaan.

Elämäämme on mahtunut tällä välin melkoisia seikkailujakin. Esimerkiksi sukulaiseni ylioppilasjuhlien aikaan Pohjoisessa.

Olimme lenkillä Huiskuhännän kanssa eräässä melko suuressa kaupungissa Pohjois-Pohjanmaalla. Huiskuhäntä käyttäytyi maalaistaustastaan huolimatta hienosti, olin positiivisesti ylättynyt ja palkitsin koiraa mallikkaista ohituksista ja kontaktissa pysymisestä.

Emme kuitenkaan osanneet odottaa törmäävämme kahteen irrallaan olevaan tanskandoggiin, joiden omistajasta ei ollut tietoakaan. Nämä jättiläiset lähestyivät kepein laukka-askelin minua ja koiraani, joka vaistosi nopeasti kaksikon agressiivisen käytöksen ja piiloutui urheuden nimissä jalkojeni taakse ja päästi kurkustaan ihmismäisimmän kiljaisun mihin koira kykenee.

Hyvänä emäntänä koetin rauhoittaa tilannetta ja viestiä noille kahdella olevamme vaarattomia ja samalla pysyä luotettavana turvan lähteenä Huiskuhännälleni, joka uikutti ja tärisi häntä koipiensa välissä. 

Tilanne kääntyi onneksi nopeasti kun kuulimme liudan kirosanoja ja näimme lähestyvän ihmishahmon, joka silkalla auktoriteetillaan sai jättiläiset luikkimaan matkoihinsa, läheisen talon ovelle ja siitä sisään. Me lilliputit selvisimme nähtävästi vain säikähdyksellä.

Tilanne oli kuitenkin ollut vaarallinen ja huomasin jalkojeni tärisevän. Huiskuhäntä taas päätti lievittää stressiään tarttumalla innoissaan palloonsa ja purkaa säikähdyksen villiin leikkiin.

Minulle selvisi omistajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että toinen kaksikosta oli ollut ongelmakoira, joka ei mitä todennäköisemmin ole enää ongelma kenellekkään. He kun elivät alueella, jossa on paljon lapsiperheitä.

Nyt elämä rullaa mallikkaasti eteenpäin. Huiskuhäntä pääsi jälleen poseeraamaan kameralle tutkimusretkellämme maaemon helmoissa. Kuono kävi nuuskuttamassa jokaisen kivenkolon ja jokaista ruohonkortta oli maistettava matkalla. Eihän sitä muuten olisi tiennyt maistuvatko ne kaikki todella samalta.

Tässä muutamia otoksia matkan varrelta:

Olet mitä syöt.

Luonnonhelmassa.

Hymyillen maalmalle.

Kukkien keskellä.

Emäntä kiittää ja kuittaa tältä päivältä.

(Ehkä saan jotain asiaa aikaisiksi seuraavalla kerralla)

Tavallinen ulkoilutuokio ja menneen muistelua

Emäntä ja koira eivät ole olleet viimeisen viikon aikana yhtä tiiviisti yhdessä kuin yleensä. Emäntä on viettänyt aikaansa kaikenmaailman kokouksissa ja ystäviensä kanssa. Koira on ollut sen tähden hiukan nyreissään. Se on tuhonnut muutaman maitotölkin ja hätyyttänyt kissoja. Onpa tullut myös näytettyä hampaita perheen vanhemmalle naaraskoiralle, mutta sen emäntä toteaa johtuvan vain juoksusta.

Pakkanen on lauhtunut ja keittiönikkunan mittari näyttää enää -6. Ulkoiluloimi jää sisälle naulakkoon ja kaikki kolme koiraa pääsevät tutustumaan raittiiseen ulkoilmaan. Käpälät kuljettavat kolmikkoa pitkin pihan valkomerta. Huiskuhäntä on kuitenkin sitä mieltä, että seitsemän metriä on liian pitkä etäisyys emännästä ja kääntyy välillä takaisin paimentaakseen tämän lauman luo. Voi kuinka se on innoissaan! Korvat nousevat hiukan, takajaloilla ponnistetaan vauhtia ja pian ollaankin korkealla ilmassa. Koira suorastaan liitää takaisin ihmisen rinnalle.

Ulkoilutuokiosta jää koirille reipas asenne, lumiset kirsut ja emännälle punaiset posket ja kosteat lahkeet. 

Sisällä on tylsää. Emäntä istuu narisevalle tuolille ja käynnistää tietokoneen. Valot vilkkuvat ja piipityksen sarja alkaa. Huiskuhäntä on asettunut suosikki paikalleen sohvalle ja katselee lauman muiden ihmisten kanssa televisiota. Eipä koira siitä mitään ymmärrä, vain liikkuvat hahmot ja värit kiinnittävät sen huomion. Vanhat lapinkoirat makaavat lattialla.

Kuvia tästä kaikesta ei ole. Emäntä kun puuhailee muuta sisätiloissa, teksti saa siis riittää. Iltapäivä on hiljainen. Mitään ei tapahdu.

Kulunut viikko on kulkenut uomillaan, vaikka ihmisen päivät ovatkin olleet hiukan pitkiä. Emäntä on käynyt koulussa, koira on odottanut kotona. Illalla ihminen ja koira ovat yhdessä seikkailleet ulkona taskulampun valossa. Koira kiskoo hiukan hihnasta, joka kerta kun se ryhtyy vetämään, emäntä pysähtyy. Kuluu harvoin hetkeäkään ennen kuin koira kiertää ihmisen vierelle. Siltikään käytösmalli ei katoa.

On paljon asioita, joita tulisi korjata huiskuhännän kanssa. Autojen jahtaaminen, perheen vanhan narttukoiran härnääminen ja talutushihnassa kävely. Emännän mielestä koiran tulisi myös kehittää sosiaalisia taitojaan muiden koirien kanssa. Sen takia he ovat aloittamassa arkitottelevaisuuden kaupungissa. Tarkemmin sanoen emäntä ja lemmikki ovat olleet aloittamassa sitä jo parin kuukauden ajan. Aluksi esteenä olivat pakkasrajat ja nyt huiskuhännällä alkanut juoksu. Tämä tosin on viimeinen kiima nuorella naaraalla. Emäntä on päättänyt viedä koiran steriloitavaksi, turha ottaa riskiä kohtusairauksista sekarotuisellakoiralla, jolle ei aiota teettää pentuja.

Pienistä ongelmista huolimatta emäntä ei voi olla tuntematta tiettyä ylpeyttä seuratessaan kuinka kontaktihakuinen koira tekee hänen pyytämiään liikkeitä pitkänkin matkan päässä. Mielessään ihminen vertaa nykyisyyttä menneeseen aikaan. Siihen kun tuo huiskuhäntä saapui hänen luokseen yhdeksänkuisena ja lähes kouluttamattomana eläimenä. Liian vähäinen aika kun oli ojentanut koiran nykyiselle emännälle tuosta mukavasta lapsiperheestä.

Saapuessaan huiskuhäntä oli vain taitanut nimensä. Pikkuhiljaa se alkoi oppia perustottelevaisuutta, kuten paikoillaan oloa, luokse tulon, istumaan ja asettumaan makuulle. Suurin ero on kuitenkin siinä, että saapuessaan koira järsi kaiken hampaisiinsa saaman irtaimiston silkasta turhautumisesta. Nykyään se silloin tällöin nappaa jotain suuhunsa ja paloittelee sen, mutta kyse on vain yksittäisistä tapauksista, ei päivittäisestä tavasta.

Emäntä ei voi olla myhäilemättä itsekseen. Koira kohottaa päätään ja sen häntä alkaa heilua. Eläin on oppinut jo pentuna lukemaan ihmiskieltä niin hyvin, että tietää hymyn tarkoituksen. Silloin tällöin se jopa vastaa hymyyn omalla koiramaisella tavallaan. Urina kohoaa eläimen huulilta, emäntä puhaltaa ilman tuhahtamalla keuhkoistaan pois matkien näin yhtä koirien leikkimiseleistä. Huiskuhäntä hyppää alas sohvalta, se nappaa hampaillaan kevyesti emännän hihasta. Leikki voi alkaa. Se on koirien rajua painia hellin hampain. Koulutusta leikinvarjolla. Ihminen ja koira opettelevat toistensa kieltä.

Treenituokio ja yllättävä leikkihetki

Koira on käyttäytynyt hiukan levottomasti viime aikoina. Sen kynnet naputtelevat lattiaa ravin tahdissa. Huoneet kierretään tarkasti ja ulos olisi kova hinku. Emäntä ei kuitenkaan ole vielä valmis lähtemään pakkaseen. Niinpä turhautuminen puretaan tenavista mallia ottaen oman rievun raahaamisella.

Hiljainen urina on myös osoitus turhautumisesta. Koira koettaa herätellä emännän huomiota monin eri tavoin, mutta lenkille lähdetään vasta sitten kun huiskuhäntä on asettunut aloilleen. Näin pidämme yllä tosiamme kohtaan tuntemaamme kunnioitusta.

Ulkona auringonpaiste värjäilee puiden oksistoa ja kirpakka pakkanen huurruttaa pian koiran kuonon. Viikset näyttävät kristallista kudotuilta ja kirsu on ohuen jääkerroksen peitossa. Siitä huolimatta eläin tutkii innokkaana pihapiiriä häntä puolelta toiselle heilahdellen. Linnunruokinta paikalla voi hyvin napsia pienen välipalan.

Koska tarkoituksenamme on viettää ulkona pidempi aika käyn hakemassa koiralle hankkimani talvitakin ja palkintona käyttämäni narupallon. Tämä on osoittautunut herkkupaloja paremmaksi koulutusmenetelmäksi oman koirani motivoimista silmällä pitäen.

Innostuneisuus kuvastuu nopeasti koiran olemuksesta. Korvat kohoavat hiukan ja silmiin syttyy valpas ilme. Hännän liikehdintä kielii leikkisyydestä voimakkaimmin. Eläin esittää emännälle leikkikumarruksen ja vastaan siihen. Telmimme hetkisen ja sitten sanon koiralle rauhoittumiseen käyttämäni vihjesanan: "Loppu". Huiskuhäntä istuu aloilleen ja odottaa kauniisti pyynnöstäni. Vanhempieni vanha lapinkoira on tullut myös ulos pitämään meille seuraa treenituokion ajaksi.

Paimenkoirille tyypillisesti huiskuhäntä on miellyttämishaluinen ja lojaali. Se tottelee täsmällisesti emännän pyyntöjä, aina siihen asti kunnes lähitieltä kuuluu auton hurinaa. Silloin eläin painautuu maata vasten ja liikkuu matalana ja hiipien eteenpäin. Tämä metsästyskäyttäytyminen on bordercollieille jalostuksessa syntynyt ominaisuus, johon kuuluu tiivis tuijotus ja korostettu saalistajan liikemalli. Noina hetkinä en saa koiran huomiota välttämättä käännettyä itseeni, mikä saattaa tuottaa vaaratilanteita. Tällä kertaa auto oli kuitenkin niin kaukana, että terävän vislauksen myötä eläin palaa istumaan jalkani viereen. Päätän, ties kuinka monetta kertaa, että onnistumme jotenkin kitkemään tavan pois.

 Jatkamme harjoittelua ja saan pian koiran unohtamaan pienen välikohtauksen. Tehdessään pyytämäni asiat oikein se saa palkinnoksi hetken leikkituokion minun ja pallon kanssa.

Emäntä päättää harjoittelun koiran halutessa vielä jatkaa. Se koettaa lopetuskäskyn kuultuaankin tarjota erilaisia temppuja palkinnon saadakseen, mutta tajuaa pian, ettei toivoa sen suhteen ole. Alistuen kohtaloonsa Huiskuhäntä kokeilee kepillä jäätä pyytämällä viisitoistavuotiasta lapinkoiraa leikkimään kanssaan.

Yllätyksekseni vanhus innostuu.

Leikkiminen voi näyttää hurjalta. Eläimet murisevat toisilleen ja paljastavat hampaansa, koettavat hyppiä päälle ja harovat tassuillaan ilmaa. Elekieli kuitenkin poikkeaa selvästi todellisesta tilanteesta. Vähän väliä jompikumpi kumartaa toiselle muistuttaen, että kyse on vain leikistä, hännät heiluvat ja voittaja vaihtelee eläimen "arvoasemasta" riippumatta.

Pakkanen ei hidasta kumpaakaan koiraa, lihakset lämpenevät liikkuessa, toisella on yllään takki ja toinen on jalostettu selviämään pohjoisen karuissa pakkasissa, Mutta entä emäntä, jolla ei ole lainkaan karvaa lämmittämässä ja joka seisoo paikoillaan ilman hanskoja ja kamera käsissään? Voin sanoa, että sormeni olivat jähmeät ja tunnottomat tuon ulkoilutuokion jälkeen!

Pakkaspäiviä

Pakkanen on kiristynyt viikon mittaan. Ulkona kulkiessa hengitys huuruaa ja tarttuu silmälaseihini, hiuksiini ja nipistelee poskiani. Jopa silmäripset saavat hennon lumipeitteen. Kolmenkymmenen miinusasteen kummallakin puolella hiipivä halla on osoittautunut koettelemukseksi myös koiralle, joka ravistelee tassujaan, nyppii niistä ikävät lumipaakut hampaillaan ja kieltäytyy lähtemästä muutamaa kilometria kauemmas pihasta.

Vastahankittu punainen loimi helpottaa kylmänarkaa eläintä hiukan, mutta energiaa jää kuitenkin sisällä purettavaksi riittämiin. On hauskaa juosta huoneesta toiseen kantaen hampaissa omaa univilttiään ja varastelukin on muuttunut joka päiväiseksi farssiksi. Hyllyn päällä ollut palkintonamupussi päätyy parempiin suihin minun vessareissuni aikana, minuutti ja koira on kiskonut jakkaran pöydän alta voidakseen sen kautta hypätä pöydälle, josta yltää hyllylle. Muutama sekuntti näistä oivalluksista ja puolikiloa herkkua on kadonnut. Älykäs tuike onkin rodunomaisesti juurtunut syvälle koiran silmiin.

Tänään kävelimme kuitenkin puolitoistatuntia talvea uhmaten ulkona. Metsänpohjat tutkittiin kinoksista huolimatta. Huiskuhäntä heilahteli valkomeren keskellä, jäniksenjäljet johdattelivat koiraa syvemmälle pöheikköön, mutta tarkat korvat huomasivat kuitenkin pian, ettei ihmisen kömpelöitä askelia enää kuulunut perässä. Käpälät liukkaalla sutien koira palasi etsimään emäntäänsä ja löysikin minut kykkimästä piilosilla korkean petäjän juurella. Syliin oli silloin päästävä! Koira hyppi minua vasten muistaen kuitenkin pian, ettei käytös antanutkaan palkkioksi mitään. Täytyi istua nätisti saadakseen hetken leikkituokion emännän kanssa.

Riehumisen jälkeen sekä ihminen ja koira olivat märkiä ja kylmissään. Kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme kotia kohti, huiskuhäntä edellä suuntaa näyttäen ja minä, emäntä, hengästyneenä perässä raahautuen.

Aloittaminen

Blogin aloittaminen on ollut pitkään tähtäimessäni. En vain ole tiennyt mistä kirjoittaisin, osaisinko kirjoittaa valitsemastani aiheesta ja kuinka aktiivinen kirjoittaja olisin. Viimein sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja loin itselleni tämän sivun. Sanon "loin itselleni", mutta se ei ole aivan totta. Tämä kirjoittaminen keskittyy kuitenkin enimmäkseen parivuotiaaseen bordercollien ja springerspanielin risteytykseen, sprollie Elsaan.