Pakkanen on kiristynyt viikon mittaan. Ulkona kulkiessa hengitys huuruaa ja tarttuu silmälaseihini, hiuksiini ja nipistelee poskiani. Jopa silmäripset saavat hennon lumipeitteen. Kolmenkymmenen miinusasteen kummallakin puolella hiipivä halla on osoittautunut koettelemukseksi myös koiralle, joka ravistelee tassujaan, nyppii niistä ikävät lumipaakut hampaillaan ja kieltäytyy lähtemästä muutamaa kilometria kauemmas pihasta.
Vastahankittu punainen loimi helpottaa kylmänarkaa eläintä hiukan, mutta energiaa jää kuitenkin sisällä purettavaksi riittämiin. On hauskaa juosta huoneesta toiseen kantaen hampaissa omaa univilttiään ja varastelukin on muuttunut joka päiväiseksi farssiksi. Hyllyn päällä ollut palkintonamupussi päätyy parempiin suihin minun vessareissuni aikana, minuutti ja koira on kiskonut jakkaran pöydän alta voidakseen sen kautta hypätä pöydälle, josta yltää hyllylle. Muutama sekuntti näistä oivalluksista ja puolikiloa herkkua on kadonnut. Älykäs tuike onkin rodunomaisesti juurtunut syvälle koiran silmiin.
Tänään kävelimme kuitenkin puolitoistatuntia talvea uhmaten ulkona. Metsänpohjat tutkittiin kinoksista huolimatta. Huiskuhäntä heilahteli valkomeren keskellä, jäniksenjäljet johdattelivat koiraa syvemmälle pöheikköön, mutta tarkat korvat huomasivat kuitenkin pian, ettei ihmisen kömpelöitä askelia enää kuulunut perässä. Käpälät liukkaalla sutien koira palasi etsimään emäntäänsä ja löysikin minut kykkimästä piilosilla korkean petäjän juurella. Syliin oli silloin päästävä! Koira hyppi minua vasten muistaen kuitenkin pian, ettei käytös antanutkaan palkkioksi mitään. Täytyi istua nätisti saadakseen hetken leikkituokion emännän kanssa.
Riehumisen jälkeen sekä ihminen ja koira olivat märkiä ja kylmissään. Kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme kotia kohti, huiskuhäntä edellä suuntaa näyttäen ja minä, emäntä, hengästyneenä perässä raahautuen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti