Ei vain koira ihmistenmaailmassa, vaan myös ihminen koiranmaailmassa

Elettyäni huiskuhännän kanssa reilun vuoden olen ehtinyt kokea jos jonkinmoisia kommervenkkeja ja kaikenkarvaisia sattumuksia koirapuuhieni yhteydessä. Jotkut ovat sattuneet kotosalla, mutta suuri osa matkustellessamme ristiin rastiin pitkin kotomaata. Useat tapauksista herättävät jälkikäteen hilpeyttä, mutta kun miettii tarkemmin, niiden hohto hiipuu. Otetaan esimerkiksi toinen junamatkamme, joka sijoittui vuodelle 2011.

"Jospa niistä saisi yhden tai pari?"

Elettiin kesäloman puoliväliä ja oli tuskastuttavan kuuma.

Istuimme kuonolaiseni kanssa koirapaikalla, eläin makasi sievästi jaloissani, vilkuili minua syrjäsilmällä ja piti tarkasti lukua siitä, montako raksua rapisi taskunpohjallani. Jospa niistä saisi yhden tai pari?

Oikeassahan tuo karvakas oli ja välillä tiputin muutaman naposteltavan sormieni lomasta koiran saataville. Minut palkittiin hännän huiskautuksella ja kiinteämmällä katseella. Matka sujui mukavasti.

Jostain asemalta, jonka nimi ei mielessäni näy pysyneen, ennen Jyväskylää, kyytiin nousi lapsiperhe. Nuori pari, jolla oli kenties vuodenkorvilla oleva taapero. Minulla ei ole mikään lapsiperheitä vastaan ja katselin pikkuista näätiäistä hymyillen lopulta vanhemmille tervehdykseksi. Koiraani moiset tulokkaat eivät näyttäneet kiinnostavan. Se istui edessäni hetken, urahti ja antoi itsensä vaipua uudelleen makuulle. Itse ryhdyin lukemaan mukaani ottamaa kirjaa.

Näin kyllä silmäkulmastani perheenisän nousevan ylös paikaltaan ja sieppaavan jokeltavan lapsen kainaloonsa. Ajattelin, että ovat kenties menossa vessaan, vaippojenvaihtopuuhia tai vastaavaa. Mieleeni ei tietenkään tullut, että tuo isänvaistolla siunattu mies tyrkkäisi pienokaisensa vieraan koiran, oman huiskuhäntäni, eteen ja antaisi lapsen ojentaa kätensä ja tarttua yllätettyä koiraa poskivilloista. 

Mitään ei sattunut. Riski oli silti auttamatta liian suuri. Vastaavassa tilanteessa kiltiksikin luettava koira olisi saattanut napata kiinni lapseen. Tai inisevä, jokeltava pikkuinen olisi voinut herättää eläimessä mielikuvan saaliseläimestä, jolloin lopputulos olisi ollut sama.

Vastikään iltalehdessä oli julkaistu video, jossa käsiteltiin ikävää tapausta missä koira, joka ei omistajan mukaan ollut koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti, tappoi perheen 1-vuotiaan lapsen. Voitte itse katsoa videolta millainen tilanne oli ollut kokonaisuudessaan.

Kuulostaako tutulta?

"Vastaavassa tilanteessa kiltiksikin luettava koira olisi saattanut napata kiinni lapseen."

Tämä oli siis se, mitä olisi voinut käydä. Selvensin asiaa vanhemmille ja he pahoittelivat kovasti. Taisivat ottaa opikseen kerrasta.

Kaupungilla liikkuessani ja matkoja taittaessani olen kohdannut monia muitakin, jotka kuvittelevat voivansa mennä taputtelemaan vierasta koiraa puhumatta omistajalle mitään aikeistaan. Koiran tulee olla hallinnassa ja luotettava, sopeutua ihmisten elinympäristöön ja tapoihin, se on itsestään selvää, mutta monelta tuntuu unohtuvan, että koira on kuitenkin eläin ja reagoi joihinkin tilanteisiin sen mukaan. Yllättävät tapahtumat, koiran silmissä uhkaavasti lähestyvät ihmiset ja monet muut tekijät laukaisevat helposti käytösmalleja, jotka johtavat ikäviin tapauksiin.

Lapsilta on ymmärrettävää, etteivät nämä välttämättä luonnostaan ymmärrä vaadittavaa varovaisuutta eläinten kanssa, mutta vanhempien tulisi terästää jälkikasvulleen paria sääntöä, joita minulle itselleni ainakin toitoteltiin kun olin pieni:

"Älä silitä vierasta koiraa koskaan ilman omistajan lupaa!"

"Älä silitä edes tuttua koiraa jos omistaja ei ole paikalla!"

"Anna koiran lähestyä ensin ja haistella sinua!"

"Älä katso koiraa silmiin!"

Mutta kuinka vanhemmat voisivat opettaa lapsilleen näitä sääntöjä kun eivät elä itsekkään niiden mukaan?

Luin Kaleva-lehden artikkelista, että Suomessa on vuoden 2011 mittauksissa laskettu rekisteriin kuuluvaksi 600 000 koiraa, lisäksi tietenkin rekisteröimättömät yksilöt, joita niin ikään kertyy sievoisesti. Koiraton ihminen ei voi elää kuplassa, jossa välttyisi koiralliselta tilanteelta. Kaupungeissa vilistävät pienet kääpiörodut omistajiensa rinnalla ja satunnaisesti hieman isommatkin karvaturriaiset tekevät tuttavuutta. 

Huimasti lisääntynyt koirien määrä on lisännyt puremistapauksia Suomessa, mikä on aivan loogista. 

Mutta kenen syytä tämä on?

Toki on otettava huomioon sellaiset seikat kuin se, että kyselyjen mukaan pieniä koiria, joiden suosio on muuten kaupungillistumisen myötä kasvanut, koulutetaan isoja koiria vähemmän ja koira on aina omistajansa vastuulla.

Mutta voisiko tilanteeseen vaikuttaa myös kanssaihmisten käytös, joka usein on koirien mielestä epäloogista ja koiranomistajankin silmissä epäkunnioittavaa ja suorastaan töykeää? Hyviin käytöstapoihin ei kuulu heti kättelyssä iholle tuleminen, ei ihmisten, eikä koirien maailmassa. Eikä kenenkään omaisuuteen kajoaminen ilman asianomaisen lupaa. Ja koirahan on omistajansa omaisuutta.

Huolen koirien ja ihmisten yhteiselon onnistumisesta tullessa kovin ajankohtaiseksi olen miettinyt olisiko mitään ideaa sisällyttää esimerkiksi ala-asteen opettajien ympäristötiedon tunneille pientä perehdyttämistä koirien käytösmaailmaan. Juurikin noiden yllä mainitsemieni neljän perussäännön kautta? Myös aikuisten olisi hyvä kertailla näitä asioita. Jos ei lemmikin mielenterveyden kannalta, niin sitten hyvien tapojen.

Huiskuhäntä tuhahtaa vieressäni. Sen täytyy olla samaa mieltä. (:

Hyviin käytöstapoihin ei kuulu heti kättelyssä iholle tuleminen, ei ihmisten, eikä koirien maailmassa.

Kesäkauden avaus ja pelottavia tilanteita

Viimeksi kun kirjoitin blogiin päivityksiä ei minulla ollut juuri muuta sanottavaa kuin se, että ulkona narskui pakkanen, milloin lauha, milloin kova kuin talvisodan aikaan. Nyt lumesta ei ole tietoakaan vaan ilma on lämmintä ja siitepölyn saostamaa. Kesälomakin on alkanut ja minulla on vapaata koulusta.

Lomani ensimmäisen kuukauden vietän isovanhempieni luona töitä tehden ja voitte uskoa, ettei tullut kysymykseenkään, että olisin jättänyt huiskuhännän matkastani. Ehei, se on mukanani auttelemassa siivoushommissa ja tutustumassa kissanhiekkalaatikkoihin tarmolla, jota ette voi edes kuvitella.

Vapaa-aikani vietän pitkälti ulkona koiran kanssa. Tuo susien jälkeläinen on päässyt harjoittelemaan keppien pujottelua ja päivittäiset hyppytreenit jatkuvat. Koiran kunto on kasvamaan päin, mutta omassani ei ole kehumista. Kenties minun pitäisi juosta Huiskuhännän matkassa ylämäkiä ja koettaa koskettaa palloa ennen kuin sen nopeat leuat tavoittavat tuon kumisen lelun. Tai sitten voin katsoa kasvavalla ylpeydellä kuinka tuo rakastamani kuonolainen jaksaa leikinvarjolla treenata, milloin kotitokoa milloin agilitya, vaikka maailman tappiin asti kyllästymättä hiukkaakaan.

Elämäämme on mahtunut tällä välin melkoisia seikkailujakin. Esimerkiksi sukulaiseni ylioppilasjuhlien aikaan Pohjoisessa.

Olimme lenkillä Huiskuhännän kanssa eräässä melko suuressa kaupungissa Pohjois-Pohjanmaalla. Huiskuhäntä käyttäytyi maalaistaustastaan huolimatta hienosti, olin positiivisesti ylättynyt ja palkitsin koiraa mallikkaista ohituksista ja kontaktissa pysymisestä.

Emme kuitenkaan osanneet odottaa törmäävämme kahteen irrallaan olevaan tanskandoggiin, joiden omistajasta ei ollut tietoakaan. Nämä jättiläiset lähestyivät kepein laukka-askelin minua ja koiraani, joka vaistosi nopeasti kaksikon agressiivisen käytöksen ja piiloutui urheuden nimissä jalkojeni taakse ja päästi kurkustaan ihmismäisimmän kiljaisun mihin koira kykenee.

Hyvänä emäntänä koetin rauhoittaa tilannetta ja viestiä noille kahdella olevamme vaarattomia ja samalla pysyä luotettavana turvan lähteenä Huiskuhännälleni, joka uikutti ja tärisi häntä koipiensa välissä. 

Tilanne kääntyi onneksi nopeasti kun kuulimme liudan kirosanoja ja näimme lähestyvän ihmishahmon, joka silkalla auktoriteetillaan sai jättiläiset luikkimaan matkoihinsa, läheisen talon ovelle ja siitä sisään. Me lilliputit selvisimme nähtävästi vain säikähdyksellä.

Tilanne oli kuitenkin ollut vaarallinen ja huomasin jalkojeni tärisevän. Huiskuhäntä taas päätti lievittää stressiään tarttumalla innoissaan palloonsa ja purkaa säikähdyksen villiin leikkiin.

Minulle selvisi omistajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että toinen kaksikosta oli ollut ongelmakoira, joka ei mitä todennäköisemmin ole enää ongelma kenellekkään. He kun elivät alueella, jossa on paljon lapsiperheitä.

Nyt elämä rullaa mallikkaasti eteenpäin. Huiskuhäntä pääsi jälleen poseeraamaan kameralle tutkimusretkellämme maaemon helmoissa. Kuono kävi nuuskuttamassa jokaisen kivenkolon ja jokaista ruohonkortta oli maistettava matkalla. Eihän sitä muuten olisi tiennyt maistuvatko ne kaikki todella samalta.

Tässä muutamia otoksia matkan varrelta:

Olet mitä syöt.

Luonnonhelmassa.

Hymyillen maalmalle.

Kukkien keskellä.

Emäntä kiittää ja kuittaa tältä päivältä.

(Ehkä saan jotain asiaa aikaisiksi seuraavalla kerralla)