Viimeksi kun kirjoitin blogiin päivityksiä ei minulla ollut juuri muuta sanottavaa kuin se, että ulkona narskui pakkanen, milloin lauha, milloin kova kuin talvisodan aikaan. Nyt lumesta ei ole tietoakaan vaan ilma on lämmintä ja siitepölyn saostamaa. Kesälomakin on alkanut ja minulla on vapaata koulusta.
Lomani ensimmäisen kuukauden vietän isovanhempieni luona töitä tehden ja voitte uskoa, ettei tullut kysymykseenkään, että olisin jättänyt huiskuhännän matkastani. Ehei, se on mukanani auttelemassa siivoushommissa ja tutustumassa kissanhiekkalaatikkoihin tarmolla, jota ette voi edes kuvitella.
Vapaa-aikani vietän pitkälti ulkona koiran kanssa. Tuo susien jälkeläinen on päässyt harjoittelemaan keppien pujottelua ja päivittäiset hyppytreenit jatkuvat. Koiran kunto on kasvamaan päin, mutta omassani ei ole kehumista. Kenties minun pitäisi juosta Huiskuhännän matkassa ylämäkiä ja koettaa koskettaa palloa ennen kuin sen nopeat leuat tavoittavat tuon kumisen lelun. Tai sitten voin katsoa kasvavalla ylpeydellä kuinka tuo rakastamani kuonolainen jaksaa leikinvarjolla treenata, milloin kotitokoa milloin agilitya, vaikka maailman tappiin asti kyllästymättä hiukkaakaan.
Elämäämme on mahtunut tällä välin melkoisia seikkailujakin. Esimerkiksi sukulaiseni ylioppilasjuhlien aikaan Pohjoisessa.
Olimme lenkillä Huiskuhännän kanssa eräässä melko suuressa kaupungissa Pohjois-Pohjanmaalla. Huiskuhäntä käyttäytyi maalaistaustastaan huolimatta hienosti, olin positiivisesti ylättynyt ja palkitsin koiraa mallikkaista ohituksista ja kontaktissa pysymisestä.
Emme kuitenkaan osanneet odottaa törmäävämme kahteen irrallaan olevaan tanskandoggiin, joiden omistajasta ei ollut tietoakaan. Nämä jättiläiset lähestyivät kepein laukka-askelin minua ja koiraani, joka vaistosi nopeasti kaksikon agressiivisen käytöksen ja piiloutui urheuden nimissä jalkojeni taakse ja päästi kurkustaan ihmismäisimmän kiljaisun mihin koira kykenee.
Hyvänä emäntänä koetin rauhoittaa tilannetta ja viestiä noille kahdella olevamme vaarattomia ja samalla pysyä luotettavana turvan lähteenä Huiskuhännälleni, joka uikutti ja tärisi häntä koipiensa välissä.
Tilanne kääntyi onneksi nopeasti kun kuulimme liudan kirosanoja ja näimme lähestyvän ihmishahmon, joka silkalla auktoriteetillaan sai jättiläiset luikkimaan matkoihinsa, läheisen talon ovelle ja siitä sisään. Me lilliputit selvisimme nähtävästi vain säikähdyksellä.
Tilanne oli kuitenkin ollut vaarallinen ja huomasin jalkojeni tärisevän. Huiskuhäntä taas päätti lievittää stressiään tarttumalla innoissaan palloonsa ja purkaa säikähdyksen villiin leikkiin.
Minulle selvisi omistajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että toinen kaksikosta oli ollut ongelmakoira, joka ei mitä todennäköisemmin ole enää ongelma kenellekkään. He kun elivät alueella, jossa on paljon lapsiperheitä.
Nyt elämä rullaa mallikkaasti eteenpäin. Huiskuhäntä pääsi jälleen poseeraamaan kameralle tutkimusretkellämme maaemon helmoissa. Kuono kävi nuuskuttamassa jokaisen kivenkolon ja jokaista ruohonkortta oli maistettava matkalla. Eihän sitä muuten olisi tiennyt maistuvatko ne kaikki todella samalta.
Tässä muutamia otoksia matkan varrelta:
Olet mitä syöt.
Luonnonhelmassa.
Hymyillen maalmalle.
Kukkien keskellä.
Emäntä kiittää ja kuittaa tältä päivältä.
(Ehkä saan jotain asiaa aikaisiksi seuraavalla kerralla)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti