Tavallinen ulkoilutuokio ja menneen muistelua

Emäntä ja koira eivät ole olleet viimeisen viikon aikana yhtä tiiviisti yhdessä kuin yleensä. Emäntä on viettänyt aikaansa kaikenmaailman kokouksissa ja ystäviensä kanssa. Koira on ollut sen tähden hiukan nyreissään. Se on tuhonnut muutaman maitotölkin ja hätyyttänyt kissoja. Onpa tullut myös näytettyä hampaita perheen vanhemmalle naaraskoiralle, mutta sen emäntä toteaa johtuvan vain juoksusta.

Pakkanen on lauhtunut ja keittiönikkunan mittari näyttää enää -6. Ulkoiluloimi jää sisälle naulakkoon ja kaikki kolme koiraa pääsevät tutustumaan raittiiseen ulkoilmaan. Käpälät kuljettavat kolmikkoa pitkin pihan valkomerta. Huiskuhäntä on kuitenkin sitä mieltä, että seitsemän metriä on liian pitkä etäisyys emännästä ja kääntyy välillä takaisin paimentaakseen tämän lauman luo. Voi kuinka se on innoissaan! Korvat nousevat hiukan, takajaloilla ponnistetaan vauhtia ja pian ollaankin korkealla ilmassa. Koira suorastaan liitää takaisin ihmisen rinnalle.

Ulkoilutuokiosta jää koirille reipas asenne, lumiset kirsut ja emännälle punaiset posket ja kosteat lahkeet. 

Sisällä on tylsää. Emäntä istuu narisevalle tuolille ja käynnistää tietokoneen. Valot vilkkuvat ja piipityksen sarja alkaa. Huiskuhäntä on asettunut suosikki paikalleen sohvalle ja katselee lauman muiden ihmisten kanssa televisiota. Eipä koira siitä mitään ymmärrä, vain liikkuvat hahmot ja värit kiinnittävät sen huomion. Vanhat lapinkoirat makaavat lattialla.

Kuvia tästä kaikesta ei ole. Emäntä kun puuhailee muuta sisätiloissa, teksti saa siis riittää. Iltapäivä on hiljainen. Mitään ei tapahdu.

Kulunut viikko on kulkenut uomillaan, vaikka ihmisen päivät ovatkin olleet hiukan pitkiä. Emäntä on käynyt koulussa, koira on odottanut kotona. Illalla ihminen ja koira ovat yhdessä seikkailleet ulkona taskulampun valossa. Koira kiskoo hiukan hihnasta, joka kerta kun se ryhtyy vetämään, emäntä pysähtyy. Kuluu harvoin hetkeäkään ennen kuin koira kiertää ihmisen vierelle. Siltikään käytösmalli ei katoa.

On paljon asioita, joita tulisi korjata huiskuhännän kanssa. Autojen jahtaaminen, perheen vanhan narttukoiran härnääminen ja talutushihnassa kävely. Emännän mielestä koiran tulisi myös kehittää sosiaalisia taitojaan muiden koirien kanssa. Sen takia he ovat aloittamassa arkitottelevaisuuden kaupungissa. Tarkemmin sanoen emäntä ja lemmikki ovat olleet aloittamassa sitä jo parin kuukauden ajan. Aluksi esteenä olivat pakkasrajat ja nyt huiskuhännällä alkanut juoksu. Tämä tosin on viimeinen kiima nuorella naaraalla. Emäntä on päättänyt viedä koiran steriloitavaksi, turha ottaa riskiä kohtusairauksista sekarotuisellakoiralla, jolle ei aiota teettää pentuja.

Pienistä ongelmista huolimatta emäntä ei voi olla tuntematta tiettyä ylpeyttä seuratessaan kuinka kontaktihakuinen koira tekee hänen pyytämiään liikkeitä pitkänkin matkan päässä. Mielessään ihminen vertaa nykyisyyttä menneeseen aikaan. Siihen kun tuo huiskuhäntä saapui hänen luokseen yhdeksänkuisena ja lähes kouluttamattomana eläimenä. Liian vähäinen aika kun oli ojentanut koiran nykyiselle emännälle tuosta mukavasta lapsiperheestä.

Saapuessaan huiskuhäntä oli vain taitanut nimensä. Pikkuhiljaa se alkoi oppia perustottelevaisuutta, kuten paikoillaan oloa, luokse tulon, istumaan ja asettumaan makuulle. Suurin ero on kuitenkin siinä, että saapuessaan koira järsi kaiken hampaisiinsa saaman irtaimiston silkasta turhautumisesta. Nykyään se silloin tällöin nappaa jotain suuhunsa ja paloittelee sen, mutta kyse on vain yksittäisistä tapauksista, ei päivittäisestä tavasta.

Emäntä ei voi olla myhäilemättä itsekseen. Koira kohottaa päätään ja sen häntä alkaa heilua. Eläin on oppinut jo pentuna lukemaan ihmiskieltä niin hyvin, että tietää hymyn tarkoituksen. Silloin tällöin se jopa vastaa hymyyn omalla koiramaisella tavallaan. Urina kohoaa eläimen huulilta, emäntä puhaltaa ilman tuhahtamalla keuhkoistaan pois matkien näin yhtä koirien leikkimiseleistä. Huiskuhäntä hyppää alas sohvalta, se nappaa hampaillaan kevyesti emännän hihasta. Leikki voi alkaa. Se on koirien rajua painia hellin hampain. Koulutusta leikinvarjolla. Ihminen ja koira opettelevat toistensa kieltä.

Treenituokio ja yllättävä leikkihetki

Koira on käyttäytynyt hiukan levottomasti viime aikoina. Sen kynnet naputtelevat lattiaa ravin tahdissa. Huoneet kierretään tarkasti ja ulos olisi kova hinku. Emäntä ei kuitenkaan ole vielä valmis lähtemään pakkaseen. Niinpä turhautuminen puretaan tenavista mallia ottaen oman rievun raahaamisella.

Hiljainen urina on myös osoitus turhautumisesta. Koira koettaa herätellä emännän huomiota monin eri tavoin, mutta lenkille lähdetään vasta sitten kun huiskuhäntä on asettunut aloilleen. Näin pidämme yllä tosiamme kohtaan tuntemaamme kunnioitusta.

Ulkona auringonpaiste värjäilee puiden oksistoa ja kirpakka pakkanen huurruttaa pian koiran kuonon. Viikset näyttävät kristallista kudotuilta ja kirsu on ohuen jääkerroksen peitossa. Siitä huolimatta eläin tutkii innokkaana pihapiiriä häntä puolelta toiselle heilahdellen. Linnunruokinta paikalla voi hyvin napsia pienen välipalan.

Koska tarkoituksenamme on viettää ulkona pidempi aika käyn hakemassa koiralle hankkimani talvitakin ja palkintona käyttämäni narupallon. Tämä on osoittautunut herkkupaloja paremmaksi koulutusmenetelmäksi oman koirani motivoimista silmällä pitäen.

Innostuneisuus kuvastuu nopeasti koiran olemuksesta. Korvat kohoavat hiukan ja silmiin syttyy valpas ilme. Hännän liikehdintä kielii leikkisyydestä voimakkaimmin. Eläin esittää emännälle leikkikumarruksen ja vastaan siihen. Telmimme hetkisen ja sitten sanon koiralle rauhoittumiseen käyttämäni vihjesanan: "Loppu". Huiskuhäntä istuu aloilleen ja odottaa kauniisti pyynnöstäni. Vanhempieni vanha lapinkoira on tullut myös ulos pitämään meille seuraa treenituokion ajaksi.

Paimenkoirille tyypillisesti huiskuhäntä on miellyttämishaluinen ja lojaali. Se tottelee täsmällisesti emännän pyyntöjä, aina siihen asti kunnes lähitieltä kuuluu auton hurinaa. Silloin eläin painautuu maata vasten ja liikkuu matalana ja hiipien eteenpäin. Tämä metsästyskäyttäytyminen on bordercollieille jalostuksessa syntynyt ominaisuus, johon kuuluu tiivis tuijotus ja korostettu saalistajan liikemalli. Noina hetkinä en saa koiran huomiota välttämättä käännettyä itseeni, mikä saattaa tuottaa vaaratilanteita. Tällä kertaa auto oli kuitenkin niin kaukana, että terävän vislauksen myötä eläin palaa istumaan jalkani viereen. Päätän, ties kuinka monetta kertaa, että onnistumme jotenkin kitkemään tavan pois.

 Jatkamme harjoittelua ja saan pian koiran unohtamaan pienen välikohtauksen. Tehdessään pyytämäni asiat oikein se saa palkinnoksi hetken leikkituokion minun ja pallon kanssa.

Emäntä päättää harjoittelun koiran halutessa vielä jatkaa. Se koettaa lopetuskäskyn kuultuaankin tarjota erilaisia temppuja palkinnon saadakseen, mutta tajuaa pian, ettei toivoa sen suhteen ole. Alistuen kohtaloonsa Huiskuhäntä kokeilee kepillä jäätä pyytämällä viisitoistavuotiasta lapinkoiraa leikkimään kanssaan.

Yllätyksekseni vanhus innostuu.

Leikkiminen voi näyttää hurjalta. Eläimet murisevat toisilleen ja paljastavat hampaansa, koettavat hyppiä päälle ja harovat tassuillaan ilmaa. Elekieli kuitenkin poikkeaa selvästi todellisesta tilanteesta. Vähän väliä jompikumpi kumartaa toiselle muistuttaen, että kyse on vain leikistä, hännät heiluvat ja voittaja vaihtelee eläimen "arvoasemasta" riippumatta.

Pakkanen ei hidasta kumpaakaan koiraa, lihakset lämpenevät liikkuessa, toisella on yllään takki ja toinen on jalostettu selviämään pohjoisen karuissa pakkasissa, Mutta entä emäntä, jolla ei ole lainkaan karvaa lämmittämässä ja joka seisoo paikoillaan ilman hanskoja ja kamera käsissään? Voin sanoa, että sormeni olivat jähmeät ja tunnottomat tuon ulkoilutuokion jälkeen!

Pakkaspäiviä

Pakkanen on kiristynyt viikon mittaan. Ulkona kulkiessa hengitys huuruaa ja tarttuu silmälaseihini, hiuksiini ja nipistelee poskiani. Jopa silmäripset saavat hennon lumipeitteen. Kolmenkymmenen miinusasteen kummallakin puolella hiipivä halla on osoittautunut koettelemukseksi myös koiralle, joka ravistelee tassujaan, nyppii niistä ikävät lumipaakut hampaillaan ja kieltäytyy lähtemästä muutamaa kilometria kauemmas pihasta.

Vastahankittu punainen loimi helpottaa kylmänarkaa eläintä hiukan, mutta energiaa jää kuitenkin sisällä purettavaksi riittämiin. On hauskaa juosta huoneesta toiseen kantaen hampaissa omaa univilttiään ja varastelukin on muuttunut joka päiväiseksi farssiksi. Hyllyn päällä ollut palkintonamupussi päätyy parempiin suihin minun vessareissuni aikana, minuutti ja koira on kiskonut jakkaran pöydän alta voidakseen sen kautta hypätä pöydälle, josta yltää hyllylle. Muutama sekuntti näistä oivalluksista ja puolikiloa herkkua on kadonnut. Älykäs tuike onkin rodunomaisesti juurtunut syvälle koiran silmiin.

Tänään kävelimme kuitenkin puolitoistatuntia talvea uhmaten ulkona. Metsänpohjat tutkittiin kinoksista huolimatta. Huiskuhäntä heilahteli valkomeren keskellä, jäniksenjäljet johdattelivat koiraa syvemmälle pöheikköön, mutta tarkat korvat huomasivat kuitenkin pian, ettei ihmisen kömpelöitä askelia enää kuulunut perässä. Käpälät liukkaalla sutien koira palasi etsimään emäntäänsä ja löysikin minut kykkimästä piilosilla korkean petäjän juurella. Syliin oli silloin päästävä! Koira hyppi minua vasten muistaen kuitenkin pian, ettei käytös antanutkaan palkkioksi mitään. Täytyi istua nätisti saadakseen hetken leikkituokion emännän kanssa.

Riehumisen jälkeen sekä ihminen ja koira olivat märkiä ja kylmissään. Kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme kotia kohti, huiskuhäntä edellä suuntaa näyttäen ja minä, emäntä, hengästyneenä perässä raahautuen.

Aloittaminen

Blogin aloittaminen on ollut pitkään tähtäimessäni. En vain ole tiennyt mistä kirjoittaisin, osaisinko kirjoittaa valitsemastani aiheesta ja kuinka aktiivinen kirjoittaja olisin. Viimein sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja loin itselleni tämän sivun. Sanon "loin itselleni", mutta se ei ole aivan totta. Tämä kirjoittaminen keskittyy kuitenkin enimmäkseen parivuotiaaseen bordercollien ja springerspanielin risteytykseen, sprollie Elsaan.